Toinen ponimiittini

Sama paikka ja aika kuin viimeksikin. Tämänkertainen kokemus jäi edellistä rikkaammaksi, mistä on kiittäminen nimimerkki Lone_walkeria Brony.fi:stä.

"Pöytäfutista" pelatessa läppä lensi ja huumoria riitti. Minä
mukaan lukien monella muullakaan ei ollut kokemusta,
paitsi Lone_walkerilla.
Miitin alussa puhuimme peleistä ja etenkin niiden koodaamisesta. Olin pitkästä aikaa jonkun seurassa, vaikka olin itse yhä pikemminkin vastaanottaja kuin aloittaja. En tosin voinut kieltää sitä, että pitkän erakkovaiheen jälkeen olen yhä kuin "toiselta planeetalta." Ihmisten hälinässä oli toisinaan helpompi vain nyökytellä, kun joku juttu meni ohi.

Yhteinen sävel oli kuitenkin lähempänä, kun huomasin ettei Lone_walker ei nähnyt pelkästään pelejä vaan niiden mekaniikkaa. Samoin kuin pelit perustuvat suuriin koodiriveihin, eli ohjelmointikielellä kirjoitettuihin käskyihin, myös web-sivut toimivat tältä pohjalta. Tältä pohjalta oli helpompi pysyä kärryillä, vaikka ikäisteni "pelikulttuuri" ei enää ole suurimpia vahvuuksiani.

Illan ensimmäinen kohokohta oli "pöytäfutis," jossa kenenkään taidot tai taitamattomuus eivät estäneet osallistumista. Osan huumorintaju sitoi myös hiljaisimpia neljän pelaajan joukkoon, johon itse otin osaa muutaman erän. Toinen kohokohta oli sarjan tuore jakso Sleepless in Ponyville, jonka esitykseen oli varattu tila Hapen ylemmistä kerroksista. Heikohkon laadun (mikä ilmeisesti johtui siitä että video streamattiin verkosta) pelasti jakson sisältö, joka mielestäni oli tähän asti paras 3. kaudelta.

Vaikka esityksen jälkeen olin jo enemmän omissa oloissani, hyvä seura pelasti ja madalsi kynnystäni seuraavaan miittiin. Vain sekin, että on sai olla mukana jossain toiminnassa, teki ihmeitä, vaikkei syvää sielunkumppanuutta olisikaan. Kaikkea kuitenkin varjosti päivää aiemmin alkanut flunssa. Tauti alkoi jaksoesityksen jälkeen ottaa voimille, minkä takia oli viisaampaa lähteä aiemmin kotiin, kuin sinnitellä polttelevan kurkun kanssa iltamyöhään.

Kuinka Flutterguysta tuli brony?


Ennen broniutta elämäni oli samankaltaista kuin yhden lehtiartikkelin tapauksessa, jossa kerrottiin "poniveljistä." Kovisten ehdoilla eletty "elämä" oli rajallista, sulkeutunutta ja tarkoituksetonta jo ennen yläasteen kiusaamista. Kiusaajat eivät kuitenkaan olleet vastuussa kaikesta.


Kivinen tausta

Kierre, joka tuli johtamaan katkeroitumisen mustaan aukkoon, sai alkunsa jo lapsuudessa. Piti lakata "nynnyilemästä." Jokainen vastoinkäyminen oli minulle niin iso tragedia, että se alkoi risoa muuta perhettä. En voinut olla vaistoamatta tätä jaksamattomuutta, minkä vuoksi aloin pitää paineita sisälläni. Koin, ettei muutoin "normaalissa" perheessäni voisi puhua mistään ikävästä, kun kaikki joko väheksyisivät tai hajoaisivat murheitteni alla. Eikä tilannetta helpottanut se, että kouluvaihtojen myötä oli lähes mahdoton löytää ketään, jolle uskaltaisi puhua muustakin kuin säästä.

Introverttina yksilönä ajattelin paljon itsekseni ja tutkin elämän eri osa-alueita, etenkin saatuani ensi kertaa oman netin. Sanamukaisesti aloin ylianalysoimaan, eli etsimään syitä ja ratkaisuja vaikeimman kautta. Eli vaikka tämän ansiosta viisastuin monessa asiassa, tärkein puuttui ja osin puuttuu yhä. Oli turvallista heittäytyä marttyyriksi ja etsiä yhteiskunnan epäkohdista syitä omalle pelkuruudelle. Yläasteella tästä sitten seurasi raivokas yhteiskunta- ja ihmisviha, jossa perusmieliala oli katkeruus.

Vuosien kuluessa uhrin osa muodostui mielessäni niin todeksi, että 2011 mennessä olin suorastaan peto. Mitään konkreettisia rikoksia en tehnyt, mutta olin kuin nurkkaan ajettu susi. Uhriuden sokaisemana en peruskoulun jälkeen edennyt missään. Istuin pari vuotta "opiskelemassa," eikä pitkällinen terapia muuttanut mitään. Vika ei ollut psykiatrian aliresursoinnissa, ei olosuhteissa, ei oppilaitoksissa, eikä työnantajissa. En vain uskaltanut tarttua tilaisuuteen, avautua, enkä edes ajatella asiantilaa sellaisenaan.


Pegasus-kesä 2012

Asuessamme puoli vuotta velipojan kanssa saman katon alla marttyyrin roolini sai aikaan riitoja. Veli kyllä aisti ja tiesi alusta loppuun, mistä oli kyse, kun olin pahalla päällä ja piittaamaton vähän kaikesta. Vaikka usein paineet purkautuivatkin yhteiskunnallisina debatteina, riitojen sytyke oli aina yksi ja sama. Muuten välimme olivat suorastaan loistavat.

Kevään edetessä alkoi sitten tapahtumaketju, jota en ihan vieläkään käsitä. Eräs STP (SinäTuubaPaska) -video sisälsi pätkiä poneista, johon liittyen yksi kommentoija kyseli, onko videon tekijästä tullut brony. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni koko sanaan. Etsittyäni tietoa sain selville, että brony-termin täytyi olla yhteydessä My Little Pony -aiheisen sarjan katsojiin.

Suurin yllätys oli tieto, että bronyt ovat ikäisiäni nuoria miehiä, ja että heitä on maailmalla tuhansittain. Mietin hetken, olinko sittenkään ainoa hullu, kun löysin itseni yläasteella piirtämästä Disneyn Stitch-alienia. Kun minulle sitten selvisi, että brony-ilmiö on muistuttaa laajuudeltaan kansakuntaa, päätin lähteä tutkimaan, mikä poneissa viehättää.

Sitten seurasi se tyypillinen tapahtumakulku: nähtyäni ensimmäisen jakson halusin nähdä toisen, sitten kolmannen ja pian koko silloisen tuotannon. Tämän jälkeen en enää voinut jatkaa itsepetosta. Olin täysin herkkyyttä ja aikuismaisia vitsejä ilmaisevien ponien pauloissa. Kaikki se rähjääminen hyvinvointivaltion alasajosta sai nyt jäädä taka-alalle. Oli mietittävä, "mikä oli mennyt vikaan."

Hämmennys oli valtava, kun pitkätukkainen Fluttershy luonteenpiirteineen iski omaan olemukseen kuin häkä. Olin koko ajan tiennyt olevani ujo, mutta nyt oli viime aikojen elämää kelattava täysin uudesta näkökulmasta. Että oliko se masis ja ärhentely sittenkin vain ratkaisematonta tunne-elämän ristiriitaa. Muistin, että olin salaa pitänyt aina ponien tyyppisistä hahmoista ja tahtonut kuvata niiden avulla sisäistä maailmaani. Tämä johdatti tien syvimpään johtopäätökseeni: olin aina pelännyt ja kärsinyt vahvemmin kuin olin uskaltanut myöntää. Pelko oli ollut motiivina turhanpäiväiseen ylianalysointiin ja oikeiden ratkaisujen välttelyyn.

Kesäkuu 2012 olikin sellaista aikaa elämässäni, jota voisi kuvata siteeraamalla "So many wonders" -biisiä. Sillä edelleen minulla on vahva tunne, että ponien myötä olen "löytänyt uudelleen" jotain itsestäni ja alkanut elää harmoniassa tämän jonkun kanssa. Kun huomasin, että on myös suomalaisia broneja, joilla on laaja keskustelupalsta, mykistyin onnesta. Siinä vaiheessa päätin, että minusta tulee Flutterguy. Loin tunnukseni Brony.fi-foorumiin ja pian sen jälkeen tämän blogin. Tavoitteeksi tuli piirrostaitojen harjaannuttaminen tulevaa ponitaidetta varten. Loka-marraskuussa alkoikin "urani" DeviantARTissa, josta olenkin jo runsaammin kirjoitellut.


Bronius ei siis ole aivan pikkujuttu, vaikka toistaiseksi elän rooliani melko yksin. Muodollisesti olen toki osa fandomia, mutta harrastuksen ja samalla muun elämän sosialisoituminen on vielä monen askeleen päässä. Tulevat bronymiitit saattavat helpottaa asiaa tai sitten eivät. Vähällä en kuitenkaan halua luopua, sillä nyt ymmärrän itseäni paremmin kuin koskaan.