Naimisissa ponin kanssa?

Eräs Heijastuspinta-blogin kirjoitus nosti esiin ajattelun, että ponit merkitsisivät miesbroneille jotain tyttöystävän tapaista. Siipi-Twilightin aikanaan nostattama myrsky kuitenkin kertoi, että hahmoihin syntyy ihan todesta otettava tunneside. Vielä lähempi esimerkki lienee Twilightin ihastus EQG-leffassa, jota osa piti aivan kamalana.

Enkä voi väittää ettenkö itse olisi kokenut samoin (en muutenkaan saanut mitään irti "ihmisponeista," joille oli jätetty poikkeava ihonväri). Tavallaan näissä tilanteissa jotain jää tai meinaa jäädä taakse, vaikka loppujen lopuksi kaikki onkin fiktiota. Lieneekin aiheellista kysyä, mikä saa fiktiohahmojen kokemukset tuntumaan niin vakavilta? Tai miksi näin ei saisi käydä?

Ei ole mahdotonta, että mielemme käsittelee reaalimaailman kokemuksia fiktiohahmojen kautta kuin varkain. Pelottavinta ei liene se, että näin tapahtuu, vaan se, että se voi äkkiä nostattaa melkoisia draamoja fandomissa. En sinällään kiellä etteikö saisi olla surullinen jostain hahmotapahtumasta, mutta on usein viisaampaa pitää mölyt mahassaan tai purkaa tunteet asiallisemmin. Saa tuntea, muttei huutaa. Ja on aina parempi pysähtyä miettimään, miksi tämä tai tuo merkitsee juuri itselle niin paljon. Koska sellaisina hetkinä voi huomata itsestään jotain, mikä selittää paljonkin aikaisemmista vastoinkäymisistä. Kyse on siis tunnetaidoista, jotka etenkin pojilla tahtovat miehuuden vaateissa jäädä taka-alalle. Joillekin sopii nyrkkeilysäkki, toisille nenäliina.

Ehkä jonkinlainen yhteys ponipuoliso-teoriaan on tutkimuksessa, jonka mukaan yli 95% broneista ei ole koskaan ollut avioliitossa. Pelkkää seurustelua ajatellen todellinen luku voi olla pienempikin, sillä oletettavasti suhdetta mietitään pariin kertaan ennen sen virallistamista. Luvun merkitystä pienentänee sekin, että yhteiskunnan muutosten myötä pariutuminen ja lastenteko ovat keskimäärin viivästyneet entisajoista.

Asian tarkentamiseksi pitäisikin tehdä jatkotutkimus, jossa kyseltäisiin henkilökohtaisempia hahmoelämyksiä. Kysymykset pitäisi myös asettaa niin, että oletettavasti suurin osa tulkitsee ne samalla tavalla. Tutkimuksessa kyllä kysyttiin, miten eri hahmot koetaan, muttei sitä että miksi koetaan. Tasa-arvon vuoksi tytöiltä voitaisiin kysyä, onko jokin poikaponi herättänyt samanlaisia fiilinkejä, mutta poikahahmojen vähäisyys ja lähes olematon rooli tekevät tämän vaikeaksi. Itse en osaa mainita muita kuin Big Macin ja Shining Armorin, jos hyvikset lasketaan.

Ei tietokoneille

Päätin irtisanoutua lopullisesti tietokoneella piirtämisestä, ainakin sarjakuvien osalta. Konetuotannossa huomioni on niin monessa asiassa yhtä aikaa, että on hankala keskittyä täysillä itse piirrokseen. Lisäksi omalla koneellani on ikää jo yli 5 vuotta, mikä nykylaitteissa tarkoittaa korkeaa hajoamisriskiä. Laitteen huolto tai vaihto tulee maksamaan vähintään satoja euroja kun riski realisoituu. Ainakin minulle konepiirtäminen on paitsi työlästä, myös kallista.

Kokeiltuani jonkin aikaa huolellista käsituotantoa voin olla vain tyytyväinen. En usko että värit tulevat koskaan vastaamaan koneväritystä, mutta mitä enemmän pystyn tekemään koneettomasti, sitä rennommin työ sujuu. Kun ei tarvitse pelätä työn keskeytyvän tai häviävän yhtäkkiä laitevikojen takia, on paljon helpompi keskittyä. Piirrosvälineet voi myös tuoda kouluun niin, että työtä voi jatkaa luppoaikoinakin. Voisihan läppärinkin tuoda, mutta käsityö on osoittautunut liian mukavaksi.

Tämä on parantanut koulumotivaatiotakin, kun ei enää tarvitse odottaa kotiinpääsyä piirtämisen takia, tai maleksia pitkästyneenä kun muut vielä syövät lounasta. Tämä ei ehkä kutista tuotantoaikaa, mutta pystyn vanhojen sivujen työajalla tekemään entistä laadukkaammin. Nyt aion myös kokeilla värittämistä taukoaikoina, jolloin tämäkään ei jäisi viime tipan hutiloinniksi (vrt. vasen kuva). Osa lukijoistani ei liene mielissään siitä, että käsin tekeminen heikensi tuotannon laatua väliaikaisesti. Työtapoja hiomalla kaikki kuitenkin ratkeaa varmasti, ja uskon että käsituotannolla on vielä vahva tulevaisuus.